Suomenkarjan historiaa

Suomenkarjan jalostustoiminta alkoi yli 120 vuotta sitten, kun rotuyhdistykset perustettiin vuosina 1898-1905. Samoihin aikoihin alkoi myös karjantarkkailutoiminta, jolla pyrittiin panostamaan jalostustyöhön. Ensimmäinen karjantarkkailuyhdistys perustettiin vuonna 1898 Urjalaan. Mallia toiminnalle haettiin Tanskasta. Vuonna 1924 karjantarkkailussa oli jo 114 965 lehmää, joka oli 8,9 % koko Suomen lehmien määrästä.

Rotuyhdistysten perustamisen aikaan rotuja jalostettiin värin ja ulkomuodon mukaan ja jako rotuihin tehtiin ulkomuodon mukaan. Pari ensimmäistä toiminnan vuosikymmentä oli enemmän ulkomuotoon kuin tuotokseen perustuvaa. Tuotoksen merkitys korostui vasta karjantarkkailusta saatujen tietojen myötä ja jälkeläisarvostelujen alkaessa 1920-luvulla. Rotuyhdistysten ensimmäinen tehtävä oli selvittää suomenkarjan eri rotujen määrä. Aiemmin maatiaiskarjaa oli risteytetty ilman suurempaa suunnitelmaa, osin myös tuontirotujen sonneilla. Risteytystoimintaa oli erityisesti Etelä-Suomessa, jonne tuontisonneja tuotiin eniten ja vaikutti eniten länsisuomenkarjan kannassa. Yhdistysten tehtävänä olikin selvittää mahdollisimman puhtaat karjat, yleensä ulkomuodon perusteella. Tällöin tehtiin jo raakaa valintaa ja hylättyihin eläimiin päätyi varmasti hyvääkin jalostusainesta. Lukuisat karjanäyttelyt olivat yhdistysten alkuvaiheessa parhaimpia tapoja päästä perille jalostusaineksesta. Kaikkien kolmen jalostusyhdistyksen tavoitteena oli jalostaa lypsytyylistä eläintä, ja ennen karjantarkkailutietojen avulla saatuja tuotostietoja tähän jalostustavoitteeseen pyrittiin arvostelemalla ja arvioimalla ulkomuotoa ja lypsytyylisyyttä.
Sonniosuuskunnat, -yhdistykset ja -yhtymät perustettiin suomenkarjan roduille, koska yksittäiselle karjanomistajalle sonnin kustannus ja hyvän sonnin etsiminen oli yleensä ylivoimainen tehtävä. Yhteissonnin hankintaan haettiin oppeja Tanskasta, jonne perustettiin ensimmäiset sonniyhdistykset jo 1880-luvulla. Ensimmäisiä sonniyhdistyksiä perustettiin Suomessakin jo 1800-luvun loppupuolella, ja ne olivat lyhytikäisiä. 1910-luvulla suomenkarjalla oli jo liki 500 sonniyhtymää. 1920 valtio lähti tukemaan yhtymien sonnien hankintaa, ja toiminta tuli vielä yleisemmäksi. Sonniosuuskuntia olikin vuonna 1935 jo 1290. Yhtymien toiminta oli vilkasta 60-luvulle saakka, jolloin keinosiemennystoiminta vähensi sonniosuuskuntien tarvetta.

Sonniyhtymien lisäksi jalostustöitä veivät eteenpäin erilaiset karjakilpailut ja karjakerhojen toiminta. 1935 perustettiin komitea valtioneuvoston toimesta kehittämään lypsykarjojen jalostusohjelmaa. Ehdotukset otettiin käyttöön kaikissa karjanjalostusyhdistyksissä vuonna 1937. Uusissa kantakirjavaatimuksissa korostettiin entisestään tuotanto-ominaisuuksia. Tuotosvaatimukset määritettiin rasvakiloina ja uutena vaatimuksena tuli pitkämaitoisuus. Ensi kertaa huomioon otettiin myös suhteellinen tuotos, jossa vaatimattomamminkin tuottava lehmä voitiin hyväksyä kantakirjaan, jos sen tuotos ylitti selvästi karjan säännöllisen keskituotoksen. Rakennearvostelussa keskityttiin vain tuotokseen ja kestävyyteen vaikuttaviin ominaisuuksiin. Kantakirjat jaettiin sonneilla ja lehmillä kolmeen luokkaan: kantakirja-, palkinto- ja valioluokkaan. Lisäksi kestäville lehmille oli oma maratonluokkansa. Luokissa edettiin tuotosvuosien ja tuotosmäärien kasvaessa ja sonnit arvioitiin jälkeläisarvostelujen perusteella. Vuonna 1955 kantakirjaan lisättiin lehmille uusi tähti-luokka, johon pääsemiseen vaadittiin mm. viisi peräkkäistä säännöllistä poikimista, jolloin sen piti kolmena vuonna peräkkäin tuottaa 5000 kiloa maitoa, jonka rasvapitoisuus on 5,5 %. Tähtiluokassa oli myös ankarampi rakennearvostelu. Suomen Karjanjalostusyhdistys aloitti myös karjakilpailun, jonka perusteella ryhdyttiin nimeämään siitoskarjoja.

Karjanjalostusyhdistykset tekivät myös jalostuseläinten välitystä ja vientiä osittain valtion avustuksella. Itäsuomenkarjalla oli jopa kaksi tilaa, jonne myytäviä jalostuseläimiä koottiin muiden ostettavaksi. Sonneja kasvatettiin myytäväksi myös yksityisissä karjoissa. Itäsuomenkarjaa vietiin myös muihin maihin. Venäjälle itäsuomenkarjaa vietiin muutamia yksilöitä jo 1906. Kaikkiaan itäsuomenkarjaa vietiin Venäjälle 1055 yksilöä vuoteen 1936 mennessä. Myös Latviaan, Ruotsiin ja Irlantiin on viety muutama itäsuomenkarjan yksilö. Länsisuomenkarjaa vietiin 1920- ja 1930-luvuilla Viroon, Latviaan, Neuvostoliittoon ja Ruotsiin. Kaikkiaan länsisuomenkarjaa vietiin 697 yksilöä. Pohjoissuomenkarjaa vietiin sodan pakottamana Ruotsiin evakkona mittavia määriä. Myöhemmin 50-60-luvuilla Ruotsiin vietiin kymmeniä länsisuomenkarjan eläimiä, jotka vaikuttivat osaltaan punanupoon SKB-karjaan. Myös Neuvostoliittoon ja Tsekkoslovakiaan vietiin suomenkarjaa 60-luvulle saakka.

Mustavalkoinen kuva länsisuomenkarjan sonni Matti

Suomenkarjan kolmen eri jalostusyhdistyksen yhdistämistä ehdotettiin useaan otteeseen yksittäisten toimijoiden aloitteesta. Ehdotuksissa todettiin, että itäsuomenkarja ja länsisuomenkarja oli erotettu alun perin toisistaan vain värin perusteella, joka on johtunut vain ihmisten luomasta valinnasta. Menestystä yhdistämisehdotuksille ei tullut, mutta yhteistoimintaa kehitettiin yhdistyksissä muutoin. Länsi- ja itäsuomenkarjan esiintymisalueiden rajoilla käytiin kuitenkin koviakin keskusteluja siitä, mitä karjaa alueilla saa kasvattaa. Perusalueet eri suomenkarjaroduille kuitenkin vakiintuivat pikkuhiljaa siten, että länsisuomenkarja hallitsi Etelä- ja Länsi-Suomea Ouluun saakka. Itäsuomenkarjan aluetta oli Itä-Suomi Keski- ja Etelä-Pohjanmaalle saakka. Valkoisen pohjoissuomenkarjan aluetta olivat Perä-Pohjola sekä Lappi.

Suomenkarjan jalostusta edisti paljon 60-luvulla käyttöön otettu keinosiemennys, joka samalla vähensi sonniyhdistysten tarvetta. Muutoksia toi tietojen laskentaan myös tietokoneet, joka nopeutti laskentaa.

Voit katsoa Elonetin sivuilta videon suomenkarjasta (Suomen karjaa ja sen jalostusta, ohjaus Tauno Lonka 1952).

Suomenkarjan väheneminen

Sotien jälkeen ayrshire-karjan määrä runsastui koko maassa. Tämä johtui siitä, että evakkojen asuttamisen myötä ayrshire-karjaa oli suomenkarjaa helpompi saada perustettaville tiloille. Suomenkarjan määrä oli supistunut sodan aikana, ja niitä omistavilla tiloilla oli itse tarve lisätä lehmälukuaan. Ayrshire viehätti uutuudellaan, hyvillä tuotosominaisuuksilla sekä isommalla koollaan. Rodun levitessä koko Suomeen sai eri suomenkarjarotujen jalostusyhdistysten yhdistäminen viimein vauhtia, ja Suomen Karjanjalostusyhdistys perustettiin 13.12.1946. Yhdistyksen jäseniksi tulivat vanhat jalostusyhdistykset ISK, LSK ja PSK. Vanhat roturiidat unohdettiin ja yhdistetyn yhdistyksen jäsenmäärä kasvoi entiseen verrattuna selvästi. Nyt suomenkarjaväki kilpaili tuontirotua vastaan. Ayrshire-rodun määrä kuitenkin ylitti tarkkailuvuonna 1959/60 suomenkarjan määrän ja pikkuhiljaa suomenkarjan määrä hävisi tuontiroduille, vaikka tulokset eivät olisi olleet rodun vaihtoa edellyttämässä. Tuotostason nostamiseen yritettiin tuotirodun kautta päästä nopeampaa reittiä, kun oman karjan jalostaminen hyvätuottoiseksi nähtiin hitaammaksi toimeksi. Usein navetassa vaihtui tästä syystä kokonaan rotu, yleisimmin ayrshireen. Rodun vaihtamisesta tuli jopa muotia. 60-luvulla itäsuomenkarjan ja pohjoissuomenkarjan määrää verotti myös rotujen vaihtuminen länsisuomenkarjaan. Ilmiö näkyi nopeasti pohjoissuomenkarjassa, jota oli sotavuodet verottaneet jo pahasti. 60-luvulta lähtien pohjoissuomenkarjaa jäi vain uskollisille rodun kannattajille ja syrjäisemmille tiloille. Pohjoissuomenkarjan jalostusta vaikeutti tuolloin se, että keinosiemennyskäytössä ei ollut yhtään jälkeläisarvosteltua sonnia. Liian kapea sonnien käyttö vaikeutti myös itäsuomenkarjan jalostusta ja sukusiitoksen pelko vaikutti rodun vaihtoon tai länsisuomenkarjan kanssa risteyttämiseen. Risteytysten suosioon ei jalostusyhdistyskään voinut vaikuttaa, koska tuolloin katsottiin suomenkarjan olevan yhtä rotua, jolla oli yksi kantakirja ja vain eri värimuunnoksia. Lopullinen valinta oli karjanomistajan hallussa.

Suomenkarjan jalostuksessa oli pitkään tähdätty hyvään rasvatuotokseen. Maidon hinnoittelu kääntyi kuitenkin 60-luvulla sellaiseksi, että rasvasta ei maksettu enää niin hyvin, vaan parhaan tilin sai maidosta isommalla määrällä. 70-luvulla rasvan suhteellinen osuus tuottajahinnassa laski kymmeniä prosentteja. Ayrshire päihitti tuolloin suomenkarjan maidonhinnoittelun vuoksi. Lisäksi lisääntynyt naudanlihan kulutus suosi kookkaampaa ayrshireä. Myös toinen 60-luvulla yleistynyt tuontirotu, friisiläinen, nähtiin omaa rotua houkuttavampana. 50-luvulta 70-luvulle tarkkailussa olevien suomenkarjan lehmien määrä laski kolmannekseen n. 170 000 lehmästä noin 60 000 lehmään. 80-luvun loppuun mennessä tarkkailussa olevien lehmien määrä oli vain reilu 3000 lehmää. Erityisesti pohjoissuomenkarja oli vaarassa kadota kokonaan.

19.8.1969 Suomen Karjanjalostusyhdistys, Suomen Ayrshireyhdistys ja Suomen Sianjalostusyhdistys yhdistettiin yhteiseksi Suomen Kotieläinjalostusyhdistykseksi (SKJY).

Lähde: Myllylä, Lauri. 1991. Suomenkarja – maan alkuperäinen karjarotu.

Mustavalkoinen kuva länsisuomenkarjan sonni Matti